Ei enää Dazai:
erään väärinkääntäjän tunnustuksia

© Pekka Masonen

Dazai ja Uenon puiston katulapsia 25.12.1947

Dazai Osamu on yhä hämmästyttävän suosittu; ainakin sen perusteella, kuinka pitkiä hänen romaaninsa Ei enää ihminen (Weilin+Göös 1969) varausjonot ovat eri kirjastoissa. Toisaalta herää hyvä kysymys, kuinka moni varaajista harrastaa aktiivisesti japanilaista kaunokirjallisuutta, vai onko kiinnostuksen taustalla sittenkin Bungo Stray Dogs? Jälkimmäiseen viittaisi se, että Dazain toinen suomennettu romaani, Laskeva aurinko (Weilin+Göös 1965), on helpommin saatavilla – ehkä siksi, että sitä ei mielletä samalla tavoin elämäkerralliseksi avainromaaniksi: onhan tarinan kertoja nainen. Hänen kolmas suomennettu teoksensa eli Tsugaru. Kulkija käy kotona (Basam Books 1996) löytyy tätä nykyä helposti kirjastojen hyllyistä. Viimeksi mainittu ei siis ole romaani vaan humoristinen kuvaus hänen kiertomatkastaan synnyinseudullaan kevällä 1944 - ja ehkä siksi se ei vetoa niihin, jotka ovat hurmaantuneet Dazain dekadenttiin "nihilismiin".

Myönnän toki, että Dazain molemmat suomennetut romaanit tekivät minuun ensimmäisellä lukukerralla, nuorena lukiolaisena, vahvan vaikutuksen, joskaan ei sentään niin dramaattisella tavalla kuin Jan Blomstedt kuvaa omaa kokemustaan esseessään 'Dazai, toivoton feministi' (teoksessa Vasta-ajattelijoita, WSOY 1986). Silti, jos haluan muistaa oikein, suuremman vaikutuksen minuun teki Mishima Yukion Erään naamion tunnustuksia (Kamen no kokuhaku, 1949), jonka luin englanniksi. Sen soisin ilmestyvän suomeksi, vaikka muutoin Mishiman teokset eivät liene enää relevantteja – joskin ne neljä suomennettua romaania antavat kieltämättä hieman oudon kuvan hänen tuotannostaan – paitsi ehkä hänen sangen erikoinen UFO-tarinansa Utsukushii hoshi (1962; englanniksi Beautiful Star, 2022). En silti ymmärrä, mitä Eeva-Liisa Manner oikeasti halusi sanoa luonnehtiessaan Mishimaa ilmaisulla "eräänlainen Japanin Simenon". Erään brittiläisen kriitikon mukaan Mishima olisi Japanin Oscar Wilde...

Kun äskettäin luin romaanin Ei enää ihminen uudestaan, en enää ollut yhtä vaikuttunut. Päinvastoin pitkästynyt. Siihen on syynsä. Nyt tunnen Tsushima Shūjin elämäntarinan liian hyvin, ja olen myös lukenut liikaa Dazain muuta tuotantoa. Kyseinen romaani ei siis ole kirjoittajansa joutsenlaulu (hän ei suinkaan suunnitellut että se jäisi hänen viimeiseksi teoksekseen) vaan tilkkutäkki, joka koostuu hänen aikaisemmasta tuotannostaan poimituista ja uudelleen kerrotuista yksityiskohdista sekä satunnaisista viittauksista Tsushima Shūjin todelliseen elämään, joskin totuutta on venytetty dazaimaisesti. Lukija, joka ei tunne esimerkiksi novellia 'Kotiinpaluu' (Kikyōrai, 1943), ei voi tietää, että Kampela on oikeasti Tsushiman perheen luottomies Kita Yoshishirō ja kuinka erilainen hänen osuutensa Tsushima Shūjin oikeassa elämässä oli; Shizuko palautuu novelliin Mesu ni tsuite (1936; käänsin otsikon mieluummin "Täydellinen nainen" kuin "Naaraasta"); Tsuneko on tietysti Tanabe Shimeko, jonka kanssa Tsushima Shūji yritti tehdä itsemurhan Kamakurassa 28.11.1930 mutta oikeasti asiat sujuivat aivan eri tavalla. Sivumennen sanottuna, en osaa haltioitua Tsushima Shūjin pateettisista itsemurhayrityksistä: eihän hän edes aikonut eikä halunnut kuolla. Hänen sanotaan yrittäneen itsemurhaa neljä kertaa (vuosina 1929, 1930, 1935 ja 1937) mutta näistä kaksi (Kamakura 1935 ja Minakami 1937) on sellaisia, joista ei ole muuta todistetta kuin hänen oma (epäluotettava) kuvauksensa. Hän kuoli, ilmeisesti oman käden kautta, 13.6.1948 mutta silloin hänellä oli kumppani, joka oikeasti halusi kuolla. Hänen suuresti ihasteltu "kuoleman janonsa" onkin yhtä valheellista kuin hänen alituinen ruikutuksensa siitä, kuinka hän "kärsii".

Lukija ei saakaan mennä mukaan Dazain leikkiin. 'Dazai Osamu' on Tsushima Shūjin luoma kuvitteellinen henkilö, jonka elämää hän kirjoitti aina vain uudestaan. Heillä on paljon yhteistä mutta he eivät ole identtisiä. Lisäksi on syytä tiedostaa, että 'Osamu Dazai' on myös länsimaisten ihailijoiden (ja nyt myös anime/manga-harrastajien) luoma mielikuvitushahmo, joka perustuu vain hänen kahteen edellä mainittuun romaaniinsa, joiden kuvitellaan edustavan paitsi hänen oikeaa elämäänsä myös hänen kirjallisen tuotantonsa huipentumaa. Jopa siinä määrin, että monet luulevat, että Dazai ei siis olisi kirjoittanut mitään muuta, kuten Eeva-Liisa Manner toteaa kategorisesti saatesanoissaan romaanin Ei enää ihminen suomennoksessa (lisäksi hän sekoittaa romaanin vuonna 1937 ilmestyneeseen novelliin HUMAN LOST, johon viitataan japaniksi samalla nimellä eli Ningen shikkaku, vaikka novellin alkuperäinen otsikko on siis englanninkielinen; hän myös viittaa epämääräisesti Dazain "novellivalikoimaan", jolla hän tarkoittanee kesäkuussa 1936 ilmestynyttä ensimmäistä kokoelmaa Bannen eli Elämän ilta, jota ei tosin siinä vaiheessa ollut käännetty "läntisille kielille", joitakin yksittäisiä novelleja lukuun ottamatta: kokoelman ranskankielinen käännös ilmestyi 1997).

Kuten Kai Nieminen toteaa osuvasti, "Dazai ei koskaan ollut niin onneton ja surkea eikä liioin niin huoleton ja kevytmielinen kuin hänen romaaniensa ja novelliensa henkilöt" (Tsugaru. Kulkija käy kotona, Basam Books 1996, s. x). Samaa mieltä olivat kirjailijan hyvät ystävät Dan Kazuo ja Yamagishi Gaishi, hänen pitkäaikainen mentorinsa Ibuse Masuji, sekä hänen puolisonsa Michiko. Valitettavasti heidän kuvauksiaan siitä, millainen Tsushima Shūji/Dazai Osamu oli ihmisenä, ei ole käännetty muille kielille, eivätkä ne siten tavoita 'Osamu Dazain' länsimaisia ihailijoita.

Dazain tuotannon keskeisintä osaa eivät siis edusta hänen romaanimittaiset teoksensa, joihin kuuluvat myös vuonna 1941 ilmestynyt Uusi Hamlet (Shin Hamuretto) ja 1945 ilmestynyt Pandoran lipas (Pandora no hako; romaanista tehtiin elokuva jo Dazain eläessä), vaan hänen novellinsa, joita hän julkaisi vuodesta 1933 lähtien. Yhteensä novelleja on yli kaksisataa. Japanin ulkopuolella ne kuitenkin tunnetaan huonosti. Ensimmäisiä englanninkielisiä käännöksiä alkoi ilmestyä Yhdysvalloissa 1950-luvulla, mutta ne ovat nyt vaikeita tavoittaa. Käännökset julkaistiin erilaisissa aikakauslehdissä, joita ei ole saatavilla painettuina kovinkaan monessa kirjastossa, varsinkaan Atlantin tällä puolen, eikä välttämättä edes digitaalisina (ja jos on, ne ovat yleensä maksumuurin takana). Ensimmäinen englanninkielinen novellikokoelma (Osamu Dazai: Selected Stories and Sketches; kääntänyt James O'Brien) ilmestyi vasta 1983. Muilla eurooppalaisilla kielillä (mm. ranska, saksa, italia, espanja) käännöksiä on alkanut ilmestyä 1990-luvulta lähtien. Ruotsiksi on julkaistu vain edellä mainitut Dazain kaksi kuuluisinta romaania mutta ei lainkaan novelleja.

Suomeksi Dazain novelleja on ilmestynyt neljä ja nekin hankalissa yhteyksissä: Parnasson ja Nuoren Voiman vanhat vuosikerrat eivät varmastikaan löydy kaikista kirjastoista. Jarkko Laine suomensi novellit 'Villonin vaimo' (Viyon no tsuma, 1947) sekä 'Vasaroinnin ääni' (Tokatonton, 1947); molemmat perustunevat englanninkielisiin käännöksiin (Donald Keene 1956 ja Frank Motofuji 1969; vrt. hänen suomentamansa Inoue Yasushin romaani Äitini tarina, Otava 1986). Eemeli Jylhä on niin ikään suomentanut kaksi novellia, 'Apinasaari' (Sarugashima, 1935) ja 'Muodonmuutos' (Gyofukuki, 1935); molemmat suoraan japanista. He ovat siis päteviä kääntäjiä. Myös allekirjoittanut, joka ei kuulu samaan kategoriaan, on suomentanut kaksi novellia: 'Sata näkymää Fuji-vuorelle' (Fugaku hyakkei, 1939) sekä 'Komeita jätkiä ja sätkiä' (Bidanshi to tabako, 1948). Molemmat sisältyvät teokseeni Ajatuksen loppu (2019), jota en voi suositella kenellekään järkevälle lukijalle. Esipuheessani ilmaisin kuitenkin hartaan toiveeni siitä, että kömpelöt suomennokseni innostaisivat jonkun muun kääntämään Dazain tuotantoa enemmän ja paremmin.

Itse asiassa suunnittelin julkaisevani jonkinlaisen pienoiskokoelman, joka sisältäisi ehkä kuusi novellia, ikään kuin näytteenä, mutta luovuin ajatuksesta. Rohkeuteni ei yksinkertaisesti riittänyt. Millä oikeudella minä julkeaisin kajota Dazain kaltaiseen kirjalliseen puolijumalaan? Mutta sitten tapahtui asioita, jotka useimmat meistä halunnevat mieluummin unohtaa. Itse kaipasin hysteerisen ilmapiirin vastapainoksi jotakin älyllisesti inspiroivaa ja eskapistista ajanvietettä, minkä myötä suomensin eräitä englanninkielisen kirjallisuuden klassikoita. Kokemus oli voimaannuttava. Jos kerran uskallan kajota sellaisiin kirjailijoihin kuin Mungo Park, Jane Austen, ja Leonard Merrick, miksi en saattaisi itseäni naurunalaiseksi suomentamalla Dazaita? Lopputulos oli kymmenen novellia sisältävä kokoelma Merenneito ja muita novelleja, jonka sain valmiiksi toukokuussa 2023.

Kyseessä on omakustanne mutta se löytyy julkisista kirjastoista, suurimmissa kaupungeissa, ainakin toistaiseksi. Ratkaisuni oli harkittu: kun teen kaiken itse, on lopputulos juuri sellainen kuin itse haluan. Kaupallinen menestys ja kirjallisuusinstituution hyväksyntä ovat minulle merkityksettömiä. Tapani mukaan varustin teoksen mahtipontisilla selityksilläni, joissa yritän avata novelleissa esiintyviä yksityiskohtia ja viittauksia japanilaiseen kulttuuriin sekä ajankohtaisiin tapahtumiin, jotka eivät välttämättä, näin ajattelin, aukeaisi suomalaiselle lukijalle, ainakaan kaikille. Pätevämmän suomentajan käsissä ja oikean kustantajan julkaisemana kirjasta olisi varmasti tullut hyvin erilainen mutta oma tavoitteeni oli Dream Edition eli kirja, jonka olen aina halunnut lukea mutta koska kukaan ei ole sellaista kirjoittanut, minun täytyi itse kirjoittaa se itselleni. Jos teen lukijan päivän, olen toki tyytyväinen - jos en, ihan sama...

Ratkaisuistani voi ja saa olla monta mieltä. Olen varmasti tehnyt paljon virheitä, koska olen ollut huolimaton; ymmärtänyt väärin; luottanut tietolähteisiin, joiden uskottavuutta en ole vaivautunut tarkistamaan. Mutta jos kritiikin keskeisin argumentti on se, että "näin ei kuulu tehdä", silloin viittaan kintaalla. Tehkää itse paremmin. Tämä ei edusta ylimielisyyttäni vaan niitä ihanteita, jotka omaksuin samaan aikaan, kun luin ensimmäisen kerran Dazaita 1970-luvun lopulla. Ehdotin avoimesti, että Dazain novelleja pitäisi suomentaa lisää mutta kukaan ei vaivautunut tekemään asialle mitään. Siksi päätin lopulta tarttua toimeen itse.

Tunnustan, että en ole mikään nipponologi, sanan fundamentalistisessa merkityksessä. Minulla on henkilökohtainen suhteeni Japaniin, ja historian harrastajana omat kiinnostuksen kohteeni, mutta olen silti onnistunut olemaan hurmaantumatta. Eli tarvittaessa osaan yhä olla bakagaijin. Suomennoksissani noudatin samaa menetelmää kuin Tuomas Anhava tankojensa kohdalla (ks. hänen jälkisanansa teoksessa Kevään kukat, syksyn kuu. Kootut tankarunot 1960–1982, Otava 2000, s. 282) eli käytin alkukielisen tekstin rinnalla, ymmärrykseni tukena, englannin ja ranskankielisiä käännöksiä. Dazain novellit löytyvät tätä nykyä alkukielisinä helposti verkosta, joskin ne täytyy tietysti etsiä japaniksi (kanjeilla). En siis hallitse kaikkia japanin kielen hienouksia mutta tarpeeksi hyvin tunnistaakseni kohtia, joihin kääntäjän on syytä syventyä tarkemmin. Olen kuin menneen maailman orientalistit, joille kieli oli enemmän tekstiä kuin kommunikoinnin väline.

Kääntäminen perustuu aina tulkintaan ja valintoihin. Milloin on syytä olla uskollinen alkutekstille kirjaimellisesti; milloin se kannattaa sovittaa lukijan kannalta ymmärrettäväksi? Ja kaikki asiat eivät yksinkertaisesti käänny kielestä toiseen sellaisenaan. Jos Mungo Parkin ja Jane Austenin kohdalla päänvaivaa aiheuttivat vanhahtavat sanat ja rakenteet sekä viittaukset kirjallisuuteen ja tapahtumiin, jotka ovat jo unohtuneet, Dazain kohdalla kääntäjä tietysti kohtaa aivan erilaisen kielen ja kulttuurin, jonka kaikille yksityiskohdille ei ole vastinetta eikä sanaa omassa kielessämme. Miten tällöin pitäisi toimia? Käyttää alkuperäistä sanaa ja selittää se jotenkin – vai korvata se toisella sanalla, jonka lukija ymmärtää, vaikka se ei olisi merkitykseltään sama? Ohessa triviaali mutta silti ongelmaa konkretisoiva esimerkki.

Nadeshiko tuonee useimmille mieleen Japanin naisten jalkapallomaajoukkueen mutta se on kukka (dianthus superbus), joka myös edustaa japanilaisessa kulttuurissa naisellisuutta. Suomeksi se on, runollisesti, "pulskaneilikka". Enkä voi sille mitään, että seuraava virke vaikuttaa minusta enemmän kuin omituiselta: "Huhu lähti liikkeelle kampaamosta viime keväänä, kun kirsikkapuiden kukinta oli jo ohittanut huippunsa, ja vaaleansinipunaiset pulskaneilikat ilmestyivät kukkakojuihin." Oma ratkaisuni oli säilyttää virkkeessä nadeshiko ja varustaa se selityksellä. Eräs englanninkielinen kääntäjä päätyi toiseen ratkaisuun, samasta syystä, sillä nadeshikolla ei ole myöskään hyvää englanninkielistä nimeä: "large pink". Hän korvasi sen toisella kukalla, flag iris, eli suomeksi "kirjokurjenmiekka". Se on siis eri kasvi mutta muistuttaa kyllä ulkonäöltään nadeshikoa ja on ymmärrettävä yhdysvaltalaiselle lukijalle. Kumpi meistä toimi oikein? Vai teimmekö molemmat väärin?

Tärkein havaintoni oli se, että Dazain novellien englanninkieliset käännökset ovat tarkemmin luettuina ongelmallisia. En tarkoita, että ne olisi käännetty väärin. Kääntäjät ovat kaikki yhdysvaltalaisia, ja heillä on taipumus sovittaa käännöksensä vahvasti omaan kulttuuriinsa sekä viljellä liberaalisti amerikanismeja, minkä myötä alkuperäinen merkitys saattaa hämärtyä tai muuttua aivan toisenlaiseksi: kanbutsu ei ole "a piece of jerky", ja kuinka moni suomalainen lukija ymmärtää, mitä Dazai tarkoittaa sanoessaan: "I was F4" (selitys: Yhdysvaltain armeijassa koodi F4 tarkoittaa "palvelukseen kelpaamaton". Toisin kuin Eeva-Liisa Manner antaa ymmärtää saatesanoissaan, Dazai ei osallistunut "Tyynellä merellä kaikkea muuta kuin tyyneen sotaan" – romaanin Laskeva aurinko Naoji edustaa todellista Tsushima Shūjia vielä vähemmän kuin romaanin Ei enää ihminen Ōba Yōzō: ensin mainitun romaanin 'Dazai' on kirjailija Uehara). Asian tiedostaminen on tärkeää, sillä useimmat niistä suomalaisista lukijoista, jotka ovat tutustuneet Dazain novelleihin, kykenemättä lukemaan niitä alkukielisinä, lienevät lukeneet niitä englanniksi. Niin tein minäkin, kun asuin 1990-luvulla Lontoossa. Siihen aikaan St Paulin katedraalin kupeessa oli japanilainen kirjakauppa, jossa myytiin myös Kodanshan ja Tuttlen julkaisemia käännöksiä.

Yksi yhdysvaltalaisille kääntäjille ominainen amerikanismi on käyttää varsin huolettomasti sanaa Jumala isolla geellä, myös silloin kun sitä ei esiinny alkutekstissä. Kun kertoja ilmaisee hämmästyksensä huudahtamalla buddhalaisen mantran namu sambō! en kääntäisi sitä "My God!" vaikka englantia äidinkielenään puhuva huudahtanee vastaavassa tilanteessa näin. Ylipäänsä minusta on outoa käyttää sellaisia ilmaisuja kuin Hyvä Jumala! Luojan kiitos! Herran tähden! jos puhuja edustaa kulttuuria, jossa ei harjoiteta mitään monoteististä uskontoa. Eli en itse tekisi mitään tulkintoja Dazain suhteesta Jumalaan vain hänen kahden viimeisen romaaninsa englanninkielisten käännösten ja niihin perustuvien suomennosten perusteella. Pelkästään jo Eeva-Liisa Mannerin vanhentuneiden ja virheellisten saatesanojensa puolesta ainakin romaanista Ei enää ihminen pitäisi julkaista uusi eli tarkistettu ja ajanmukainen suomennos, joka on puhdistettu amerikanismeista (romaanista on ilmestynyt uusi ja tarkistettu englanninkielinen käännös nimellä A Shameful Life).

Tsushima Shūji tunsi kyllä hyvin Raamatun, ja Dazai viittaa siihen suoraan ja epäsuorasti monissa novelleissaan. Hän ei silti ollut kristitty, vaikka hän on luonnehtinut itseään kristityksi. Aiheesta on kirjoitettu paljon, ilman että tutkijat olisivat saavuttaneet yksimielisyyttä. Myönnän, että itse kannatan sitä koulukuntaa joka suhtautuu aiheeseen varovasti. En ole vakuuttunut siitä, että hän ymmärsi esimerkiksi käsitteet "armo" ja "synti" ankaran protestanttisella tavalla, ja minusta hänen kamisamansa edustaa paremminkin Kaitselmusta – samassa merkityksessä kuin Seneca käsittelee aihetta teoksessaan De providentia – kuin "Jumalaa" sellaisena kuin Hänet ymmärretään länsimaisessa kulttuurissa. Voin toki olla väärässä mutta tulkintani olisi mielestäni selvittämisen arvoinen, vaikka en ole huomannut kenenkään tutkijan viittaavan Dazain yhteydessä Senecaan.

Yhtä kaikki: itse haluan soveltaa Dazain tuotantoon samaa neuvoa, jonka hän antaa niille, jotka ovat hurmaantuneet Fuji-vuoren suurenmoiseen ihanuuteen. Toisin sanoen: kuinka sellainen lukija, joka ei ole altistunut 'Osamu Dazain' dekadenssia ja nihilismiä ylistävälle propagandalle, suhtautuu hänen teoksiinsa? Ehkä hänen silmissään Dazai on – vain kirjailija, kuten muutkin, eikä edes erityisen ainutlaatuinen. Tai paheellinen.

Lopuksi varoituksen sana: lisää on tulossa, tammikuussa 2024, samalla reseptillä: Erinomainen emäntä ja muita novelleja. Vaikka enhän minä oikeasti tiedä Dazaista mitään. Kunhan kuvittelen.

Otsikkoni viittaa Jaylene Laturnas'in maisterintutkielmaan No longer Dazai: the re-authoring and "character-ification" of literary celebrity in contemporary Japanese popular culture (Vancouver 2023: University of British Columbia, Department of Asian Studies), joka on vapaasti luettavissa verkossa.

sivu luotu 4.10.2023

Teosten Merenneito ja muita novelleja sekä
Erinomainen emäntä ja muita novelleja tiedot löytyvät sivulta "kirjat"