Itekirjallisuuden ylistys
Tämä kirjoitus syntyi, kun taas kerran etsin verkosta vinkkejä siihen, kuinka mainostaa omaa kirjaansa. Aihetta käsitellään järkevällä tavalla verkkosivulla Epilogi – Jälkisanat. Sävyä voisi toki pitää pessimistisenä mutta olen asioista samaa mieltä, omien kokemusteni perusteella; joskin kustannuksista olen eri mieltä.
On ihmisiä, jotka ovat löytäneet elämälleen sisällön neulomalla villapaitoja, joita kukaan ei käytä. Minä saan kiksini värkätessäni kirjoja, joita hyvin harva lukee; ja vielä harvempi arvostaa. Mutta voin helposti keksiä tyhmempiäkin harrastuksia. Esimerkiksi golf. Enkä nyt aio pyytää keneltäkään anteeksi.
Omakustannekirjan tekeminen on hauskaa, ainakin siihen asti kun saa vedoksen painosta. Projektin turhauttavin vaihe on valmiin kirjan markkinointi. Näkyvyyttä on hyvin hankala saada, eikä sähköinen mainonta ole lainkaan niin tehokasta kuin neuvotaan; ellei satu tuntemaan influenssereita. Verkko on täynnä epätietoa ja roskaa, jonka seasta on vaikea löytää järkevää sisältöä – jos ei tiedä, mitä etsii. Ja kirjastot täynnä hyviä kirjoja, joista useimmat asiakkaat eivät ole koskaan kuulleetkaan. Toisin sanoen: miten voisin kiinnostua kirjasta, jonka olemassaolosta en tiedä? Tässä suhteessa painettu media on yhä avainasemassa mutta omakustantajan on lähes mahdotonta herättää toimittajien tai kriitikoiden mielenkiinto, joka kohdistuu vain varmoihin tapauksiin: niihin, jotka myyvät eniten; ja niihin, joita kehumalla voi osoittaa oman litteräärin kultivoituneisuutensa.
Kirjakaupat eivät ota omakustanteita myymälävalikoimiinsa mutta onneksi, ainakin vielä, oman teoksensa voi saada verkkokauppojen listoille; vaikka sekään ei sinänsä lupaa mitään. Ongelma on yhä sama: miten saada asiakas löytämään teos, jonka olemassaolosta hän ei tiedä, ja sen jälkeen saada hänet myös kiinnostumaan teoksesta, josta hän ei tiedä mitään?
Yksi ratkaisu on tietysti julkaista oma tuotanto sellaisenaan verkossa; ei siis e-kirjana vaan samaan tapaan kuin osa oikeista tutkijoista, jotka liittävät julkaisujaan, toisinaan jopa kokonaisia kirjoja, omille verkkosivuilleen, missä ne ovat vapaasti kaikkien luettavissa ja hyödynnettävissä. Menneessä maailmassa sitä kutsuttiin "avoimeksi julkaisemiseksi". Menetelmä on toki kustannustehokas ja näkyvyys voi olla paljon parempi painetulla kirjalla, mutta toisaalta verkkojulkaisemista ei saa edes lainauskorvausta. Eikä nimeään Kansalliskirjaston luetteloon.
Mutta miksi omakustanteen markkinointi on niin vaikeaa? Yksi syy on tietysti se, että pienellä kielialueella on väistämättä pienet kuviot, joka suhteessa. Englanninkielisessä maailmassa markkinat ovat aivan eri luokkaa, ja myös mahdollisuudet markkinoida omaa teostaan ovat kokonaan toiset; jos kohta kilpailukin on ankarampaa. Mutta on aivan eri asia saada kirjansa Prisman verkkokaupan sijaan myyntiin vaikkapa Amazonin kautta. Lisäksi englanninkielisessä maailmassa omakustantamiseen suhtaudutaan myönteisemmin kuin meillä: kun Ingrid J. Parker ei enää löytänyt Sugawara Akitada -dekkariensa jatko-osille kustantajaa, hän alkoi julkaista niitä itse; eikä kukaan moiti häntä tästä ratkaisusta. Myönnän, että olen itsekin ostanut englanninkielisen omakustanteen Amazonin kautta, painettuna kirjana (In the Footsteps of Mungo Park).
Omakustantamista eli 'itekirjallisuutta' rasittavat siihen liittyvät vahvat kielteiset mielikuvat, niin kriitikoiden kuin yleisön parissa, joita on yhtä vaikea murtaa kuin yli 50-vuotiaisiin kohdistuvaa ikäsyrjintää työmarkkinoillamme. Hyvin yleisesti itekirjailijan julistetaan olevan "narsisti", jonka päällimmäisin motiivi on herättää huomiota – mutta eikö samalla perusteella jokainen bloggaaja, vloggaaja, tubettaja ja influensseri, joka toitottaa omaa erinomaisuuttaan, ole myös "narsisti"? Tai sitten itekirjailija on lahjaton surkki, joka on turhaan tyrkyttänyt kelvottomia tuherruksiaan Oikeille Kustantajille ja lopulta päätyy julkaisemaan surkeat räpöstyksensä itse. Taustalla on taantumuksellinen käsitys, jonka mukaan kaupalliset kustantajat olisivat kuin jumalallisia portinvartijoita, jotka valitse ne armoitetut, jotka pääsevät nauttimaan Pierian lähteestä. Itse en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että kaupallisten kustantajien edustajat osaavat aina valita heille tarjottavasta aineistosta objektiivisesti juuri ne kaikkein parhaimmat. Ainakaan sen perusteella, millaisia kirjoja Oikeat Kustantajat julkaisevat. Ja käännöskirjallisuuden osalta ne tärkeimmät ja mielenkiintoisimmat (eikä vain niitä, joita esitellään heille messuilla). Kaupallinen kustantaminen on liiketoimintaa, jonka tarkoitus on tuottaa voittoa. Jos tämän sesongin hitti on shitti, sitten julkaistaan shittiä.
On myös erikoista, että monilla muilla taiteen alueilla omatoimisuuteen suhtaudutaan myönteisemmin, jopa ihailevasti. Kun bändi tekee kaiken itse ja julkaisee tuotantonsa itse, se edustaa ihailtavaa kannanottoa kaupallisuutta vastaan. Puhumattakaan 'naivistisesta' itetaiteesta. Myös sarjakuvissa omatoimisuus on undergroundia eli ansio. Mutta itekirjallisuus – jotain rajaa sentään!
Ulkopuolisten tuntuu olevan vaikea hyväksyä, että itekirjailijan tärkein motiivi olisikin tekemisen ilo, eikä suinkaan halu keikaroida 'kirjailijana'. Tällöin omakustanne on siis harkittu ratkaisu, eikä epätoivon ilmaisu. Itse en ole edes tarjonnut teoksiani Oikeille Kustantajille, vaikka oppiarvojeni ja aikaisempien julkaisujeni perusteella voisin ehkä saada heidän hyväksyntänsä. Mutta lopputulos ei välttämättä olisi sellainen kuin itse haluan. Julkaisemalla kirjani omatoimisesti säilytän itsenäisyyteni ja oikeuden luovuuteeni; siihen nähden institutionaalinen hyväksyntä on yhdentekevää. Todettakoon kuitenkin, että olen saanut kerran WSOY:n kirjallisuussäätiön apurahan (teokseeni Rajaseudun Galilei), mutta kuten säätiö painottaa, sen myöntäminen ei ole julkaisupäätös.
Itekirjallisuuden halveksunnan perustana on kulttuurillemme ominainen kökkötotisuus, minkä myötä kirjallisuus ja taide yleensä nähdään niin arvokkaina asioina että niitä saa harjoittaa vain ammattitaitoinen. Myös silloin kun kapinoidaan ja rikotaan rajoja (vrt. valtakulttuurin erilainen suhtautuminen Pelle Miljoonaan ja Juice Leskiseeen). Näin 'oikean kirjailijan' määrittelee hänen institutionaalinen positionsa (ts. Kirjailijaliiton jäsenyys tai kriitikoiden hyväksyntä), eikä hänen tuotantonsa. Konkreettisesti halveksunta näkyy siinä, että itekirjallisuudelle ei myönnetä alakulttuurin asemaa, vaikka pienlehdet kelpaavatkin jo kulttuurintutkimuksen kohteiksi. En ainakaan ole kohdannut yhtäkään kotimaista tutkimusta, tai opinnäytettä, jossa itekirjallisuutta tarkasteltaisiin vakavasti kirjallisena tai kulttuurisena ilmiönä. Jos joku tietää paremmin, kuuntelen nöyrästi.
On toki totta, että itekirjallisuuden kirjo on, kohteliaasti sanottuna, yhtä 'mielenkiintoinen' kuin oikean kirjallisuuden, kaikkine idiootteine ympärillään. En silti halua kieltää keneltäkään kirjoittamisen iloa (kunhan pysytään kohtuudessa). Tässä suhteessa noudatan yhä niitä ihanteita, jotka sisäistin maagisena vuotena 1977 ja jotka toteutuivat aikakauden pienlehdissä. Kuten olen määritellyt ilmaisunvapauden eri yhteydessä: Minulla on rajoittamaton oikeus julkaista kirjojani ja nolata itseni esittämällä niissä löysiä, pinnallisia ja tyhmiä mielipiteitä asioista, joista en oikeasti tiedä mitään. Kenelläkään ei kuitenkaan ole velvollisuutta lukea kirjojani. Kaikkein vähiten kenelläkään ole velvollisuutta olla samaa mieltä kanssani. Toisaalta kenelläkään ei ole oikeutta estää minua julkaisemasta kirjojani, vaikka ne olisivat hänen mielestään kuinka hölmöjä tahansa.
Kiinnostava kysymys on myös se, missä kulkee omakustantamisen ja itsenäisen kirjailijan raja? Tai missä pisteessä omakustantaminen muuttuu pienkustantamiseksi? Omalla kohdallani Kansalliskirjasto halusi minun rekisteröityvän kustantajaksi, ja äskettäin törmäsin viestiin, jossa minut määriteltiin 'mikrokustantajaksi'. Sana tuo tietysti mieleen artesaani-ipaa pulputtavan microbreweryn, kaikkine 'käsityöläisyyteen' liittyvine myönteisine assosiaatioineen. Onko minusta siis tulossa Oikea ja Vakavasti Otettava Kirjailija ja Kustantaja? Pyhä Cucuphas pelastakoon minut tältä nöyryytykseltä!
© Pekka Masonen 4.4.2023